Puolisolle

Lepää rauhassa puoliso hellä,
suru raskas on sydämellä.

Me kuljimme yhteistä taivalta,
pienen kappaleen maista matkaa.
Sinä saavutit sataman rauhaisan,
minä yksin saan tietäni jatkaa.

Minä rakkaani kohtasin
elon tuulien tuiveroissa.
Nyt yksin taas taivallan polkuain,
on rakas viereltä poissa.

Olit puoliso jalo ja parhain,
minkä ihminen matkalleen saa,
kyynelhelmiksi vaihtui jo varhain,
mikä kalleinta ois’ omistaa.

Ei käynyt niin kuin luulin,
elon polkumme erkani jo,
eron kellojen soivan kuulin,
meni pilveen aurinko.

Niin lyhyt oli onnemme latu,
niin kaunis kuin kaunehin satu.
Vain muistot ja rakkaus jäljellä on
ja kaipaus sammumaton.

Paikkasi on tyhjä
- kaipaus suuri ja rajaton.

Elon polkuja kulkeissain,
sua muistelen rakastain.

Unen purppurasiltaa pitkin tule
kun kaipuu on lohduton,
pidä kädestä silloin,
kun minulla vaikeinta on.
- Ja luokses’ kun tulen – milloin?
Ole minua vastassa silloin.

Polkua mennyttä katselen,
sidon muistojen kukista seppeleen.
Siihen kukat niin ilon kuin murheenkin,
polun varrelta poimin,
jota kuljettiin.

Rakkaus on suurin,
se ei sanoihin eikä kyyneliin mahdu.

Jäi jälkeen piha hiljainen,
sen polun ja pensaat lintuineen.
Ei poluilla enää kulkijaa,
vain muistot siellä asustaa.

Kauniit olivat onnemme päivät,
kauniit muistot jäljelle jäivät.

Näkemiin,
me tapaamme kerran
käsi kädessä luona
Taivaan Herran.

On raskasta luopua rakkaimmastaan,
vaikka tietääkin, hetkeksi ainoastaan.

On rakkahin riistetty rinnaltain pois,
mikä tuska enää suurempi ois.